Nuoren pedofiilin kertomus itsensä löytämisestä

Sain tehtäväkseni välittää erään lopputyön tekijälle lukijan kertomuksen. Julkaisen sen tässä luvan kanssa myös blogin yleisölle, koska siinä käy ilmi monia tyypillisiä nuoren pedofiilin ajatuksia.

En tiedä tarkalleen milloin tai miten huomasin pitäväni lapsista enemmän kuin muut. Jo yläasteella olin sitä mieltä, että viehättävimmät tytöt löytyivät alemmilta luokilta. Yläasteella mieleeni ei kuitenkaan edes juolahtanut, että saattaisin olla nuori pedofiili. Lukiossa aloin vaistoamaan, että en ole aivan kuten muut, koska vaikka vanhenin, viehätyin yhä pikkutytöistä. Muistan lukioajoilta erään söpön sirorakenteisen 7-luokkalaisen tytön, joka kiinnitti huomioni koulun käytävillä toisin kuin oikeastaan kukaan ikäryhmästäni luokassa (lukion yhteydessä oli myös yläaste). Vaikka lukiotytöt eivät juuri kiinnostaneet minua, puhumattakaan sitä vanhemmista, en vieläkään osannut huolestua.

Lukioikäisenä näin lapsia tietenkin vapaa-ajallakin. Ostoskeskuksissa suloiset pikkutytöt saivat sydämeni vuoroin laulamaan, vuoroin sulamaan. Ruokakaupassa oli ilo seurata iloisten tyttölasten menoa sivusilmällä. Maailma oli minulle täynnä kauneutta, ja koin kykyni arvostaa sitä lahjana. Korostan kuitenkin, että tunteeni eivät olleet erityisen seksuaalisävytteisiä, enkä siksi osannut epäillä olevani pedofiili. Kodin yksityisyydessä seksuaaliset fantasiani olivat kuitenkin pedofiilisiä, mutta jotenkin osasin sivuuttaa niiden merkityksen saatuani miellyttävän orgasmin. En nähnyt tunteissani mitään moraalitonta tai hälyttävää kunnes pikkuhiljaa palaset loksahtelivat kohdalleen, ja aloin epäillä, että saattaisin olla pedofiili. Tällaisia epäilyjä olin kokenut ennenkin (erityisesti orgasmin yhteydessä), mutta ne oli helppo sysätä mielestä. Lopulta myönsin itselleni, että olen pedofiili.

Yhtäkkiä koin vaikeaksi arvostaa tyttölasten viehättävyyttä. Tai pikemminkin en saanut karistettu tuntemusta, että teen jotakin väärää nähdessäni lapset kauniina ja ihastuttavina. Tämä oman seksuaalisuuden löytäminen tapahtui vasta lukion päätyttyä. Olin tuolloin 18. En enää elänyt itsepetoksessa, vaan käsitin olevani pedofiili, eli lapsista seksuaalisesti kiinnostunut. Pian sen jälkeen kun olin myöntänyt itselleni olevani pedofiili, aloin saamaan ahdistavia pakonomaisia ajatuksia. Ajattelin, että onkohan kohtaloni hyväksikäyttää lasta seksuaalisesti joskus. Esimerkiksi synkkinä hetkinä saatoin kuvitella tilanteen, jossa lapsi istuu sylissäni. Silloin pienikin väärä ele voisi turmella lapsen elämän ja samalla romuuttaa omat periaatteeni. Tuolloin etsin netistä tietoa pedofiileistä, mutta löysin vain rikosuutisointia ja tutkimuksia, jotka käsittelivät seksuaalirikollisia. Muistan kuinka halusin pikaisesti tulla ulos kaapista perheelleni, ja paniikissa se tuntui järkevältä: olivathan vanhemmat aina tukeneet minua. Sitten muistin sen hyytävän äänensävyn, jolla äitini oli minulle lapsena pedofiileistä varoittanut. Päätin pitää tuntoni omana tietona, mutta pahalta edelleen tuntui. Terapeutin puoleen en uskaltanut kääntyä näin arassa asiassa.

Jokunen vuosi sen jälkeen, kun olin myöntänyt olevani pedofiili, huomasin, että ahdistavia hetkiä tuli aina vain harvemmin. Olin pohtinut seksuaalisuuttani niin kauan, että siitä ei enää jaksanut kauhistua. En enää kokenut samaa ahdistusta, kun näin söpöjä pikkutyttöjä kaupungilla, ja pakonomaiset pelot vähenivät. Tunsin taas seesteisyyttä, kun näin tyttölapsen hymyilevän tai kuulin lapsen kikatusta. Usein pedofilia yhdistetään ainoastaan seksuaalisiin himoihin. Itse ainakin pidän lapsista muutenkin kuin seksuaalisesti. Pikkutytöt hellyttävät ja herättävät suojeluvietin, ja jopa isällisiä tunteita. Huomasin, että kun pohdin seksuaalisuuttani järkeillen, tilaa ei enää jäänyt irrationaalisille peloille, joiden uskon olevan syy, miksi osa pedofiileistä karttaa lapsia elämässään. Parikymppisenä löysin netistä vertaistukea 4chan -keskustelufoorumilta (jossa kävi tuolloin enemmän pedofiilejä kuin nykyään). Löysin muiden pedofiilien kertomuksista paljon yhteistä; niitä oli helppo verrata omiin tuntoihin. Helpottavaa oli myös huomata, että suurin osa heistä noudatti lakia ja kunnioitti lapsia, vaikka toki poikkeuksiakin löytyi.

Nykyään (~25 vuoden iässä) tunnen olevani sinut seksuaalisuuteni kanssa. Olen sisäistänyt sen osaksi identiteettiäni, ja se ei pelota minua. Päinvastoin, osaan suhtautua siihen huumorilla. En ole pitkiin aikoihin saanut ahdistavia pelkoja hypoteettisista tilanteista, joissa menetän itsehillintäni ja satutan lasta. Tiedän, että näin ei tule koskaan tapahtumaan. En usko, että mikään yksittäinen ajatus tai kokemus sai minut hyväksymään itseni pedofiilinä, vaan se tapahtui asteittain osaksi oman ajattelun selkeydyttyä ja osaksi vertaistuen ansiosta. Seksuaalisuuteni osalta minulle ei ehkä jaettu helpoimpia kortteja, mutta niillä voi elää onnellisena. Nimittäin maailma on jo pitkään ollut taas täynnä minulle sitä kauneutta, jonka luulin masennuksen aikoihin menettäneeni.

Advertisements

1 kommentti

  1. Tuossa on onnellinen loppu. Tuo että hänestä tuli sinut sexuaalisuutensa kanssa. 🙂 Kyllä tämän sexuaalisuuden suuntauksen kanssa voikin tulla toimeen ja olla jopa onnellinen. Vaikka tämä onkin jonkinlaista kaukorakkautta, fanittamista ja ihannointia.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: